Motivaatiota...

Taisin viimeksi kertoa olevani menossa pojan päiväkotiin esikouluryhmään harjoittelemaan. No siellähän minä kävin...elämäni ensimmäistä kertaa missään pienten lasten kanssa töissä. Huimaa!

Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja hurmaantunut. Järkyttynyt siinä mielessä, miten paikkaan liittynyt tietty glamour karisi heti ensi hetkinä. Levollinen, kodinomainen tunnelma ja pullantuoksu saadaan aikaan vain hoitajien kovalla työllä. Siinäkin mielessä olin vähän - jos en järkyttynyt niin - yllättynyt, että eskarissa tuntui olevan aika kova kiire. Lapset menivät hoputtamalla ja jonottamalla paikasta toiseen ja lapsiryhmälle tyypillistä pulinaa ja kikatusta hyssyteltiin koko ajan hiljaiseksi ("shhhhhh" tai "olkaa hiljaa täällä puhun nyt minä"). En itse kokenut melua ollenkaan niin pahaksi, mutta ilmeisesti siihen väsyy ajan mittaan ja vaistomaisesti alkaa komentaa lapsia olemaan hiljaa, ehkä joskus vähän turhastakin.

Eskariopetus ei pedagogisessa mielessä vakuuttanut. Päähänpaukuttaminen ("te kuuntelette nyt kun minä kerron") oli keskeisin opetusmenetelmä. Toisaalta, eskariopetus tuntuu olevan muutenkin melkoinen pintaraapaisu kaikesta lapsen koulutaipaleen alkamisen kannalta oleellisesta, joten miten paljon siinä on merkitystä ja sijaa menetelmillä? Haluan idealistisesti uskoa, että voi olla, jos niin halutaan. Niin tai näin, hyvätkin hetkensä opetuksessa oli ja todella tunnollisesti opettaja oli tunteihinsa valmistautunut. Ja aiheessa pysyttiin pitkään ja sitä integroitiin monipuolisesti. Ei hullumpaa ehkä sittenkään?

Hurmaantunut olin lapsista! Minä, jonka mielestä lastentarhanopettajan työ on vuosikaudet ollut ehkä pahinta, mitä voisin kuvitella tekeväni, pidin harjoittelujaksosta eniten juuri lasten takia! He olivat aivan ihkuja :) Tunsin olevani tykätty ja tarpeellinen. Ja syliäkin kaivattiin ja pipin puhaltajaa. Lähdin sieltä kotiin kyyneleet silmissä.

Viimeisenä päivänäni perjantaina sain pitää lapsille musiikkituokion. Pääsin käyttämään tuoreita oppejani täysipainoisen lasten musiikkitunnin valmistelusta. Se meni hyvin! Paras palaute oli, kun eskarilainen tyttö huokaisi tunnin jälkeen "aah, mun paras päivä ikinä"! Silloin viimeistään uskoin, että kyllä minusta voisi olla tähän hommaan. Mutta.

Mutta.

Se homma ei vain ehkä sittenkään ole minulle. En ole ollut vuorenvarma siitä, haluaisinko alkaa opettaa työkseni vai en, joten etenen alkuperäisen suunnitelman mukaan: toukokuussa takaisin pankkiin töihin. Ei kaikkia elämänmuutoksia tarvitse kerralla tehdä. Nyt minulla on kuitenkin muutoksen edellytyksiä olemassa, jos 20-vuotinen ura pankissa jatkossa yskähtelee.

Mutta vielä on kevättä ja koulua jäljellä. Ainakin 15 kirjallista työtä, 2 tenttiä ja monta lastenkirjaa ahkeroineena valmistaudun viimeisen perioidin rutistuksiin: kuvataidetta, musiikkia, liikuntaa, matikkaa (murtoluvut, hyi!) ja uskontoa...kaikkea ihan hirveän mielenkiintoista :D

Pian nähdään!