Iloinen ilmoittautuminen

Opintoihin ilmoittautuminen alkoi netissä tänään klo 8.00. Varauduin olemaan sormi enterillä odottamassa, kun kello tulee 8, mutta toisin kävi. "Internet-yhteyttä ei nyt saada" ja "tee vianmääritys" jne....argh! Yritin kaikki keinot: yritin mennä ilmoittautumissivulle suoraan ja mutkan kautta, suljin selaimen, yritin uudestaan, avasin useamman selaimen...uuuh! Netti vei kyllä voimat totaalisesti ja puudutti takapuolen.

Klo 8.30 pääsin oikealle sivustolle, mutta vielä meni minuutteja, että pääsin ilmoittautumaan ensimmäisellekään kurssille. Klo 8.41 se vihdoin onnistui ja sain ilmoittauduttua biologian didaktiikan perusosan luennoille ja pienryhmään. Puolitoista tuntia ja useita ärräpäitä myöhemmin olin ilmoittautunut myös maantietoon, fysiikkaan, kemiaan, historiaan, uskontoon ja käsitöihin. Wau. Pääsin kaikille haluamilleni kursseille, myös sukankutomisen peruskurssille. Eläköön!

Yliopiston intrassa on hieno oma sähköinen kalenteri, mutta mikä omituisinta: sähköiset kurssi-ilmoittautumiset eivät siirry siihen automaattisesti. Järjen köyhyyttä! Minun pitäisi siis nuo sadat luennot ja kurssit näpytellä yksitellen antiikkisen käyttöliittymän kautta??? In your dreams.

Noh...asensin kotikoneeseen PC Suiten ja siirsin työpuhelimestani työkoneen outlookin kalenteriin jo ennalta syöttämäni opiskelutiedot kotikoneen kalenteriin. Käyhän tämä näinkin. Siinä ei kauan mennyt ja nyt on kaikki tallessa - sähköisesti ja ja kotikoneella siis.

Hauskaa on huomata, että en ole 15 vuodessa taantunut ja jäänyt ajasta jälkeen, vaan kyennyt pysymään näillä tietotekniikan kärryillä ihan kiitettävästi. Feisbukitan ihan yhtä sujuvasti kuin tulevat opiskelijakollegani, ja käytän muitakin hilavitkuttimia. MP3-soitinkin tuossa odottaa lempparimusaa täyteen ladattuna. Digitaalisia kirjoja en sentään lue vielä!

Sisällä

14. heinäkuuta Ruokolahden kirjaston tietokoneella tasan klo 12. Rullaan hiirellä alaspäin eri koulutusohjelmiin hyväksyttyjen nimiä. Omani vilahtaa esiin luokanopettajaopiskelijoiksi hyväksyttyjen listalla ensimmäisenä. Jipii!

Haastattelu

Se tuli: 15.6.2009. Kampesin itseni Mäntsälästä bussilla Viikkiin, uudelle normaalikoululle. Tai koulujättiläiselle. Kyseisessä rakennuksessa voi käydä koulua eskarista lukion loppuun. Mielenkiintoista. Seinille ripustettujen oppilaiden kirjoitusten mukaan heidän koulunsa on tosi kiva ja he viihtyvät siellä mainiosti. Se oli tavallaan helppo uskoa: koulu oli moderni ja tilava. Ja fiksunnäköinen. Siis niin tältä vuosituhannelta!


Olin aikaisessa. Seisoskelin tyhjän panttina aulassa ja ihmettelin valtavaa kukkien määrää. Viherkasviruukuissa oli (oppilaan?) nimi. Joko koulussa nykyisin suoritetaan kursseja kukankastelusta? Mä kyllä tarvitsisin sellaisen.


Miten ihminen voikin olla niin hermostunut. Sisälläni velloi, 90% maailman perhosista lenteli mahassani ja ainakin kaksi sydäntä sykki rinnassa; epätahtiin. Hikoilin. Punastelin. Luulin pyörtyväni. Tajusin, että keski-ikäisessä, pöhöttyneessä kuoressani asuu vieläkin se sama, ujo teini. Kyllä ihmiselämä on aivan liian lyhyt mihinkään todelliseen kehittymiseen!


Vihdoin tuli aika, ja auditorion ovet aukesivat. Vyöryimme sisään akateemisen epätehokkaasti: tasan yksi tyttö tarkasti henkkarit ovella ja laittoi ruksin nimilistaan. Otin oman paikkani ja hengitin syvään: koulua vastapäätä olevasta Alepasta ostamani ja vielä syömätön korvapuusti tuoksui kutsuvasti. Haa! Dopingia!


Joku johtajaihminen piti tervetuliaispuheen ja kertoi pääsykoeuudistuksen tavoitteesta: kympin kilttien tyttöjen lisäksi sisään haluttaisiin myös seiskan kapinallisia poikia. Ikäkään ei olisi pahitteeksi. Kolmen uudistetun kokeen jälkeen sisään pyrkii ja pääsee edelleen nuoria kilttejä tyttöjä, kympin oppilaita. Jotain meni vissiin vikaan. Mutta onneksi minä olen paikalla; ainakin käännän tämänvuotisten pyrkijöiden keski-ikää reilusti ylöspäin :)

Kun kiusallisista yksityiskohdista on selvitty, valumme auditoriosta hermoilemaan koulun käytäville tai pihalle. Itselleni kutsu käy tunnin päästä, joten päätän mennä kahville koulun ruokalaan. Istun yksin pitkässä pöydässä ja tuijotan ulos pienelle, kiviselle pihalle. Toivottavasti se on vain yksi monista; sellainen, jossa ei oikeasti oleskella.

Kun oma aikani joskus kymmenen jälkeen lähestyy, raahaudun toiseen kerrokseen "soluun", jossa lukuvuoden aikana opetetaan ovikylteistä päätellen kieliä. Ehdin juuri istahtaa pitkälle penkille, kun ikäiseni mies tulee ulos luokasta ja kutsuu minua nimeltä. Olen niin hermostunut, että olen vähällä ottaa ruotsinkielisen aineiston alustuksen pohjaksi. Jostain löydän lopulta ääneni ja ymmärrän sittenkin pyytää materiaalin suomeksi. Herre gud!

Istun penkillä, luen tylsän lehtiartikkelin yhteisöllisyyden käsitteestä ja sen väärinkäytöstä ja suosiosta mm. koulujen ampumistapausten jälkeen. Olen samaa mieltä kuin kirjoittaja enkä keksi mitään sanomista. Valitsen jäljellä olevista kahdesta artikkelista sen, jossa siteerataan tutkimusta, jonka mukaan opettajat osaavat heikosti hyödyntää tietotekniikkaa opetuksessaan. Tutkimuksen tuloksista järkyttyneenä teen muutamia muistiinpanoja suttupaperille, kun ovi jo aukeaakin ja kävelen suoraan leijonanluolaan.

Istun ja laitan paperit pulpetille. Vastassani istuu kaksi miestä ja yksi nuori nainen. Kaikki hymyilevät, ovat levollisia ja huokuvat yställisyyttä.

- Ole hyvä, voit aloittaa.

Takellellen äimistelen artikkelissa esiteltyjä tuloksia. Lunttaan suttupaperista, mutta en saa käsialastani selvää. Ranskalaisten viivojen perässä voisi lukea mitä tahansa. Kuukauden kestäneen flunssan jäljiltä käheä ääneni muuttuu variksen raakkumiseksi; jännitys ei helpota asiaa. Yritän kuitenkin muistaa katsoa jokaista haastattelijaa vuorotellen silmiin. Yritän muistaa kertoa omia näkemyksiäni asiasta. Yritän muistaa kertoa omista taidoistani ja aikomuksistani, jos olisin opettaja. Jossain vaiheessa vilkaisen kelloon ja huomaan, että annetusta viidestä minuutista on kulunut jo 4 ja puoli. Lopetan töksähtäen.

- Kiitos. Kertoisitko, miksi haluat opiskella luokanopettajaksi. Mikä sinua motivoi? kysyy ystävällinen, mutta hyvin totinen mies, joka kutsui minut huoneeseen.

Kerron järkisyistä: olen jo koulutukseltani äikän maikka...vähän lisäopintoja ja kelpaisin ala-asteellekin! Minulla on omia lapsia, tyttö tokaluokalla. En halua lopunikääni suunnitella kylmiä järjestelmiä jne. Tunnen, miten poskiani kuumottaa, ne ovat syvän punaiset.

Minua suoraan vastapäätä istuva, hauskannäköinen mies, joka ei vielä ole kysynyt mitään, puhuu vihdoin ja hymyilee aseistariisuvaa hymyään.

- Et ole kuitenkaan toiminut opettajana aiemmin. Mikä sinua kiinnostaa juuri alakoulussa?

Niin no (änkytystä) mä en halua, että kaikki aika menee kurinpitoon. Tai kurinpitoon ja kurinpitoon (lainausmerkkien huitomista). Niin, ja voihan se tulla eteen ala-asteellakin. Siis kurinpito. Tai siis tarkoitan, että alakoululaiseen voi vielä jotenkin herkemmin vaikuttaa. Yläkoululainen on jo elämää nähneempi ja elää ehkä vaikeaa aikaa. Haluaisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että pienen koululaisen koulu- ja elämäntaipaleesta tulee ikimuistoinen ja iloinen, positiivinen elämys (hyvä!).

Haastattelijat nyökyttelevät. En uskalla luulla sen perusteella mitään, vaikka mieli tekisi.

- Olet kuitenkin toiminut esimiehenäkin....kiinnostaisiko sinua toimia rehtorina? (tottakai, mutta herranjestas, kysyykö ne saman kysymyksen noilta bambiinoiltakin, jotka tuolla ulkopuolella odottavat?) - mitä aineita et haluaisi opettaa? (apua...liikuntaa ja käsitöitä, mutta jos on pakko, opetan niitäkin) - Mitä erityistä osaan, mitä haluaisit opettaa, jos voisit valita? (musiikkia, englantia...) - miten perustelisit kolmasluokkalaiselle, miksi hänen täytyy opetella jakokulma? (koska se on taito, jota tarvitsee loppuelämän eikä siihen vaikuta sähkökatkot tai tietokoneen tilttaaminen) - miten aikuisten kouluttaminen poikkeaa mielestäsi lasten opettamisesta? (aikuiset haluavat tietää, mitä he opetuksesta hyötyvät; aikuiset ovat muutosvastarintaisempia)... kysymykset sinkoilevat, 15 minuuttia tuntuu uskomattoman pitkältä, mutta loppuu kuitenkin aikanaan.

- Kiitos. Tämä oli tässä, saat lähteä. Hyvää kesää.

Olen ulkona. Olen hengissä. Ja olen ihan puhki! Koulun vierestä menee bussi keskustaan. Soitan läheisilleni tilannekatsauksen. Jännittävä kesälomapäivä on vasta aluillaan, ja olen jo mahdollisesti ehtinyt muuttaa tulevaisuuttani.

Ei ole totta!

Pääsin kuin pääsinkin kokeesta läpi, enkä edes täpärästi! Meitä hyväksyttiin pääsykokeen toiseen vaiheeseen 390 ja jätimme taaksemme noin tuhat kokeessa käynyttä. Kesäkuun puolivälissä läpäisseet haastatellaan ja vasta sen jälkeen selviää lopullisesti opiskelijoiksi hyväksytyt.

Valmistauduin haastatteluun lähinnä rentoutumalla: oikean käden rannekanavan ahtauma leikattiin toukokuun loppupuolella, joten minulla oli neljä viikkoa aikaa istua kotona ja ajatella. Olin aiemmin ollut vastaavassa haastattelussa 20 vuotta sitten, kun pyrin opettajankoulutuslaitokseen suorittamaan äidinkielen aineenopettajalta vaadittavia didaktisia ja kasvatustieteen opintoja. Se kokemus jäi mieleeni ristiriitaisena: kolme haastattelijaa, joista yhden tehtävä oli olla päätoimisesti vittumainen. Mietin, mahtaako tälläkin kertaa joku heittäytyä vaikeaksi.

Onneksi olen elämäni aikana tavannut monenlaisia ihmisiä; niitäkin joiden kanssa yksinkertaisetkin asiat voivat olla haaste. Tosin kokemus on osoittanut, että tällaisen ihmisen kanssa oppii itsestään ja toisista ihmisistä eniten. Joutuuhan siinä venymään itsekin, ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi!

Haastattattelupäivää odotellessani lueskelin jälleen vinkkejä Pikkupedagogin blogista: minkälaisiin kysymyksiin kannattaa varautua ja miten ei kannata vastata. Muita blogin lukijoita tuntui huolettavan myös 5 minuutin alustuksen tekeminen annetusta artikkelista. Pikkupedagogin mukaan haastattelijat haluavat kuulla alustuksessa myös kokelaan omia ajatuksia, ei pelkästään artikkelin referointia. Onneksi sentään tänä vuonna haastatteluun ei sisältyne kuvitteellisen oppitunnin pitoa; se olisi kauhistuttanut minua eniten! Tulevaa opettajaa....?

Haastattelua edeltävinä päivinä kirkastin itselleni vastauksen mielestäni tärkeimpään kysymykseen:

- miksi haluan luokanopettajaksi?

Näin sieluni silmin luettelon perusteluista alkaen iästä ("viimeinen hetki") ja vaihtelunhalusta ("19 vuotta pankissa melkein samassa hommassa") päättyen etiikkaan ("ihmislapsen opettaminen on eettisesti arvokkaampaa kuin järjestelmien suunnittelu") ja jaksamiseen ("kaikkea ei voi mitata rahassa").

Kesäkuun 15. päivänä suunnistin Viikin normaalikouluun eettiset arvot päällimmäisenä mielessä.

Kokeessa

13. toukokuuta 2009 tungeksin muiden kokelaiden kanssa suuren luentosalin ovista sisään. Oven narinaa ja salin tuoksua myöten kaikki oli säilynyt ennallaan kesästä 1984. Perinteen vuoksi laitoin laukkunikin ikkunalaudalle samaan kohtaan kuin 25 vuotta sitten. Kynä, kumi, vesipullo ja ajokortti mukanani etsin itselleni paikan ja ryhdyin vain ihan reilusti jännittämään.

Vuodet eivät ole valmistelleet tällaisiin tilanteisiin. Pankkitöissä hankittu esiintymiskokemus ja asiantuntemus eivät nyt auta. Voisin kertoa eu-maksuasetuksen 2560/2001 sisällön lähes sanasta sanaan ja pitää pitkällisen (ja pitkästyttävän) esitelmän SEPA-maksun ihmeellisyyksistä, mutta mitään hyötyä siitä ei olisi luokanopettajan pääsykokeen monivalintatehtävissä. 43 vuotias ja kädet hikoavat kuin hetkeä ennen ylioppilaskirjoitusten alkua...sydänkin läpättää miten sattuu; ei tehoa nyt betasalpaajakaan.

Kun koe sitten lopulta alkaa, se on hankala ja osin vaikea. En muistanutkaan, miten armotonta yliopistoväki on: kokeessa on monenlaisia monivalintoja, hämääviä kompia ja oikein inhottavia kysymyksiä aiheista, joita en muista nähneeni koko kirjassa. Ja siitäkin kysytään: "valitse seuraavista vaihtoehdoista: "oikein", "väärin", "asia ei selviä koemateriaalista".......niinpä! Vailla järkeä olevista väittämistä jäi mieleeni seuraava (mukaeltu): "nuoren kotona pyöriminen on spiraalia kehitystä". Mitäköhän, jos jotain, uskoisit tämän tarkoittavan?

Koeaikani kuluu viimeiseen sekuntiin asti tehtävien kimpussa. Tunnit vilahtavat ohi kuin varkain, ja oloni on hutera, mikä minusta on paljon sanottu. "Vaikea, tuskin pääsen, mutta olenpahan kokemusta rikkaampi", ovat ensitunnelmani, jotka tekstaan niille harvoille, jotka jotain tästä ponnistelusta tietävät. Nyt pitäisi vain odottaa kaksi viikkoa, kun tulokset tärähtävät tiedekunnan nettisivulle. Jossain sentään on edistytty: tulokset julkaistaan netissä tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä. Siihen asti vain odotellaan.