Olin aikaisessa. Seisoskelin tyhjän panttina aulassa ja ihmettelin valtavaa kukkien määrää. Viherkasviruukuissa oli (oppilaan?) nimi. Joko koulussa nykyisin suoritetaan kursseja kukankastelusta? Mä kyllä tarvitsisin sellaisen.
Miten ihminen voikin olla niin hermostunut. Sisälläni velloi, 90% maailman perhosista lenteli mahassani ja ainakin kaksi sydäntä sykki rinnassa; epätahtiin. Hikoilin. Punastelin. Luulin pyörtyväni. Tajusin, että keski-ikäisessä, pöhöttyneessä kuoressani asuu vieläkin se sama, ujo teini. Kyllä ihmiselämä on aivan liian lyhyt mihinkään todelliseen kehittymiseen!
Vihdoin tuli aika, ja auditorion ovet aukesivat. Vyöryimme sisään akateemisen epätehokkaasti: tasan yksi tyttö tarkasti henkkarit ovella ja laittoi ruksin nimilistaan. Otin oman paikkani ja hengitin syvään: koulua vastapäätä olevasta Alepasta ostamani ja vielä syömätön korvapuusti tuoksui kutsuvasti. Haa! Dopingia!
Joku johtajaihminen piti tervetuliaispuheen ja kertoi pääsykoeuudistuksen tavoitteesta: kympin kilttien tyttöjen lisäksi sisään haluttaisiin myös seiskan kapinallisia poikia. Ikäkään ei olisi pahitteeksi. Kolmen uudistetun kokeen jälkeen sisään pyrkii ja pääsee edelleen nuoria kilttejä tyttöjä, kympin oppilaita. Jotain meni vissiin vikaan. Mutta onneksi minä olen paikalla; ainakin käännän tämänvuotisten pyrkijöiden keski-ikää reilusti ylöspäin :)
Kun kiusallisista yksityiskohdista on selvitty, valumme auditoriosta hermoilemaan koulun käytäville tai pihalle. Itselleni kutsu käy tunnin päästä, joten päätän mennä kahville koulun ruokalaan. Istun yksin pitkässä pöydässä ja tuijotan ulos pienelle, kiviselle pihalle. Toivottavasti se on vain yksi monista; sellainen, jossa ei oikeasti oleskella.
Kun oma aikani joskus kymmenen jälkeen lähestyy, raahaudun toiseen kerrokseen "soluun", jossa lukuvuoden aikana opetetaan ovikylteistä päätellen kieliä. Ehdin juuri istahtaa pitkälle penkille, kun ikäiseni mies tulee ulos luokasta ja kutsuu minua nimeltä. Olen niin hermostunut, että olen vähällä ottaa ruotsinkielisen aineiston alustuksen pohjaksi. Jostain löydän lopulta ääneni ja ymmärrän sittenkin pyytää materiaalin suomeksi. Herre gud!
Istun penkillä, luen tylsän lehtiartikkelin yhteisöllisyyden käsitteestä ja sen väärinkäytöstä ja suosiosta mm. koulujen ampumistapausten jälkeen. Olen samaa mieltä kuin kirjoittaja enkä keksi mitään sanomista. Valitsen jäljellä olevista kahdesta artikkelista sen, jossa siteerataan tutkimusta, jonka mukaan opettajat osaavat heikosti hyödyntää tietotekniikkaa opetuksessaan. Tutkimuksen tuloksista järkyttyneenä teen muutamia muistiinpanoja suttupaperille, kun ovi jo aukeaakin ja kävelen suoraan leijonanluolaan.
Istun ja laitan paperit pulpetille. Vastassani istuu kaksi miestä ja yksi nuori nainen. Kaikki hymyilevät, ovat levollisia ja huokuvat yställisyyttä.
- Ole hyvä, voit aloittaa.
Takellellen äimistelen artikkelissa esiteltyjä tuloksia. Lunttaan suttupaperista, mutta en saa käsialastani selvää. Ranskalaisten viivojen perässä voisi lukea mitä tahansa. Kuukauden kestäneen flunssan jäljiltä käheä ääneni muuttuu variksen raakkumiseksi; jännitys ei helpota asiaa. Yritän kuitenkin muistaa katsoa jokaista haastattelijaa vuorotellen silmiin. Yritän muistaa kertoa omia näkemyksiäni asiasta. Yritän muistaa kertoa omista taidoistani ja aikomuksistani, jos olisin opettaja. Jossain vaiheessa vilkaisen kelloon ja huomaan, että annetusta viidestä minuutista on kulunut jo 4 ja puoli. Lopetan töksähtäen.
- Kiitos. Kertoisitko, miksi haluat opiskella luokanopettajaksi. Mikä sinua motivoi? kysyy ystävällinen, mutta hyvin totinen mies, joka kutsui minut huoneeseen.
Kerron järkisyistä: olen jo koulutukseltani äikän maikka...vähän lisäopintoja ja kelpaisin ala-asteellekin! Minulla on omia lapsia, tyttö tokaluokalla. En halua lopunikääni suunnitella kylmiä järjestelmiä jne. Tunnen, miten poskiani kuumottaa, ne ovat syvän punaiset.
Minua suoraan vastapäätä istuva, hauskannäköinen mies, joka ei vielä ole kysynyt mitään, puhuu vihdoin ja hymyilee aseistariisuvaa hymyään.
- Et ole kuitenkaan toiminut opettajana aiemmin. Mikä sinua kiinnostaa juuri alakoulussa?
Niin no (änkytystä) mä en halua, että kaikki aika menee kurinpitoon. Tai kurinpitoon ja kurinpitoon (lainausmerkkien huitomista). Niin, ja voihan se tulla eteen ala-asteellakin. Siis kurinpito. Tai siis tarkoitan, että alakoululaiseen voi vielä jotenkin herkemmin vaikuttaa. Yläkoululainen on jo elämää nähneempi ja elää ehkä vaikeaa aikaa. Haluaisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että pienen koululaisen koulu- ja elämäntaipaleesta tulee ikimuistoinen ja iloinen, positiivinen elämys (hyvä!).
Haastattelijat nyökyttelevät. En uskalla luulla sen perusteella mitään, vaikka mieli tekisi.
- Olet kuitenkin toiminut esimiehenäkin....kiinnostaisiko sinua toimia rehtorina? (tottakai, mutta herranjestas, kysyykö ne saman kysymyksen noilta bambiinoiltakin, jotka tuolla ulkopuolella odottavat?) - mitä aineita et haluaisi opettaa? (apua...liikuntaa ja käsitöitä, mutta jos on pakko, opetan niitäkin) - Mitä erityistä osaan, mitä haluaisit opettaa, jos voisit valita? (musiikkia, englantia...) - miten perustelisit kolmasluokkalaiselle, miksi hänen täytyy opetella jakokulma? (koska se on taito, jota tarvitsee loppuelämän eikä siihen vaikuta sähkökatkot tai tietokoneen tilttaaminen) - miten aikuisten kouluttaminen poikkeaa mielestäsi lasten opettamisesta? (aikuiset haluavat tietää, mitä he opetuksesta hyötyvät; aikuiset ovat muutosvastarintaisempia)... kysymykset sinkoilevat, 15 minuuttia tuntuu uskomattoman pitkältä, mutta loppuu kuitenkin aikanaan.
- Kiitos. Tämä oli tässä, saat lähteä. Hyvää kesää.
Olen ulkona. Olen hengissä. Ja olen ihan puhki! Koulun vierestä menee bussi keskustaan. Soitan läheisilleni tilannekatsauksen. Jännittävä kesälomapäivä on vasta aluillaan, ja olen jo mahdollisesti ehtinyt muuttaa tulevaisuuttani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti