Puolivälissä

Vihdoin täällä! Kuten jo aiemminkin olen hehkuttanut, opiskelu on todella ollut ihanaa, mutta myös rankempaa, vauhdikkaampaa, silmiä avaavampaa kuin etukäteen kuvittelin.

Lukuvuosi ja suunnittelemani opinnot ovat suurinpiirtein puolivälissä, mutta minun nälkäni on kasvanut syödessä: toukokuussako tämä muka loppuu? sittenkö en enää koskaan opiskele? entä jos siirtyisin jatko-opiskelijaksi suomen kielen laitokselle? entä jos lukisin kuitenkin jonkin sivuaineen? entä jos....?

Vakavasti ottaen: asuntolainasaldo ei mahdollista kovinkaan kummoista opiskelua. Vaikka aikuiskoulutusrahaa olisi jaossa vielä toiseksikin lukuvuodeksi, menee elämä yhden palkalla kuitenkin aika tiukaksi. Pakko siis ottaa lusikka kauniiseen käteen ja palata ansiotyöhön toukokuussa.

Mutta sitä ennen: mitä olen oppinut?

Olen saanut opetusta äidinkielen, uskonnon, historian, biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, matematiikan ja käsityön didaktiikassa. Lisäksi olen käynyt vapaan säestyksen kurssin (pianolla). Lähes kaikki tentit näistä olen tenttinyt ihan hyvin tuloksin, tosin muutamasta odottelen vielä arvosanaa. Luotan niidenkin kuitenkin olevan läpi. Matematiikka jatkuu vielä koko kevään ja loppukeväästä siitä on tiedossa massiivinen tentti. Maantiedon tentti piti siirtää helmikuulle; valitsin pojan päiväkodin joulujuhlan sen sijaan.

Sukkia ei ole tarvinnut neuloa! Sen sijaan olen neulonut neulegraffitin, harjoitellut virkkaamista, kankaanpainantaa ja -värjäystä, huovuttamista sekä ommellut. Teen käsitöitä edelleen samaan tyyliin kuin aiemminkin: "katsotaan nyt miksi tämä tästä muotoutuu". Kun itse olin ala-asteella, tällä tyylillä ei voinut syntyä mitään hyvää ja seiskaa parempaa oli kässästä turha toivoa.

Nyt ovat maailmankirjat sekaisin; tämäkin on jo sallittu menetelmä, vaikka suunnitelmallisuudellekin on tietysti sijansa. Olen aivan haltioitunut siitä kannustavasta palautteesta, jota opettajalta sain viedessäni vaatimattomina pitämäni räpellykset arvioitavaksi.

Päätin oitis ryhtyä käsityöihmiseksi ja nyt minulla on korillinen lankoja ja koko ajan jotain kesken... Pukinkonttiin saattaa eksyä jotain pientä itse tehtyä :)

Nyt olen joululomalla ja hieman huokaisen. Hyvät joulutohinat itsekullekin ja rennonmukavia joulupyhiä!

Oi Josef, Josef....

Uskonnon didaktiikan ryhmätehtävä syntyi viime tipassa nopeasti ja paniikissa. Onneksi nykyisin on netti: vähän surffailua ja aihe oli valmis. Itämaan tietäjät kerrontamenetelmää käyttäen. Testasin tuntisuunnitelman Hennalla ja sain vinkkejä, mikä toimisi luokassa hyvin ja mistä ei tykättäisi. Siispä päädyin tekemään tarinan näyttämön pienillä nukeilla, en elävillä oppilailla.

Jeesus-lasta sai esittää oma 40 vuotta vanha nukkekotivauvani, jolle olen joskus ammoin tehnyt sideharsosta vaipan. Jeesus oli siis kestovaippailija!

Mariaa sai esittää kirppikseltä löytynyt venäläisnukke. Tein sille vanhasta sukasta viitan, jollaista kuvittelin Jeesuksen aikana käytettävän.

Josef oli hankala. Olin saanut päähäni, että Jeesus istui Mariansa vieressä. Josefiksi sopivaa poikanukkea ei löytynyt koko talosta enkä halunnut pilata hartaaksi tarkoitettua kerrontahetkeä pukemalla Josefiksi Lumikin kääpiötä, Prätkähiirtä tai Turtlea. Transformerkin tuntui kornilta. Tein yhden Josefin pahvista, mutta se ei suostunut istumaan eikä seisomaan, se pysyi vain makuullaan. Se ei oikein istunut Jouluseimen maisemaan....Josef nokosilla. Päätin jättää Josefin vähäksi aikaa "hautumaan".

Kolme itämaan tietäjää sen sijaan syntyivät helposti pahvitötteröistä (ei sentään vessapaperirullista). Vanhasta sukasta viitta, villalankaa vyöksi, styroxpallo pääksi ja tussilla iloinen ilme palloon. Nämä pysyivät pystyssäkin!

Kulta, mirhami ja suitsukkeet löytyivät helposti. Lainasin Hennalta pienen kullanvärisen pussin sekä vaaleanpunaisen helmiäistä hohtavan sydämen muotoisen kynsilakkapullon. Se sai toimia mirhamina, joka - kuten kaikki tiedämme - on öljymäistä hyväntuoksuista ihovoidetta. Suitsukkeeksi kelpasi pieni kynttilä. Meksikolaisaiheinen punainen pöytäliina sai toimia alustana.
Ryhmätyön esityspäivän aamuna, jossain pukeutumisen ja aamupalan välissä, tein uuden Josefin, joka suostui vihdoin istumaan. Siihen sai kelvata pieni tyttönukke, jonka puin mieheksi. Liimasin sille parrankin! Huhhuh....ei mitään kesyjä nämä alaluokkien uskonnontunnit :)

Kun esityshetki vihdoin koitti, teimme opiskelijakollegani Marin kanssa Itämaan tietäjät -kertomukselle pienen näyttämön. Jeesus makasi pienessä suihkullisessa nukkekotiammeessa, jonka Mari oli tuonut. Josef pysyi istumassa. Kaikki muutkin olivat hyvin ruodussa.

Esitys sujui ihan hyvin. Nyt tiesimme, miksi Loppiaista vietetään.

Sanoinko jo, että opiskelu on ihanaa? En olisi uskonut, että hullaannun näin, mutta tunnen löytäneeni oman paikkani. Sen, johon minun olisi pitänyt älytä mennä jo 25 vuotta sitten.

Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Monen ikäisiin, mutta enimmäkseen tavalla tai toisella opintojaan jatkaviin tai täydentäviin perheenäiteihin. Olen istunut kiinnostavilla luennoilla, ja saanut nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Proffat ovat tosiaan persoonia :) Olen hikoillut. Voi että olenkin hikoillut! Siltavuorelle on kapuamista, mutta se tekee vain hyvää olemattomalle kunnolleni. Olen kirjoittanut raportteja, tenttinyt (ja saanut läpi) TVT-ajokortin (= ATK-ajokortin), tehnyt ryhmätöitä ja uskaltanut avata suuni täpötäydessä auditoriossa. Olen ilahtunut siitä, että iästä, elämänkokemuksesta ja työkokemuksesta on ollut hyötyä. Ja että oikea käsi kestää tuntikausien kirjoittamisen, vaikka ranne leikattiin vasta toukokuussa.

Fuksiriennoissa en ole käynyt. Missään. Olen tullut kiltisti kotiin ja hoitanut arjen logistiikkaa. Miksi aloittaisin ne nyt, kun en harrastanut niitä nuorempanakaan. Olen aina ollut tässä suhteessa vähän tylsä :)

Jotkut asiat sentään pysyvät: ruoka maistuu samalta kuin 25 vuotta sitten. Rakuunalta. Helsingin yliopistolla kaikki maistuu rakuunalta. Paitsi banaanirahka.

Tiesittekö muuten, että Raamattua voi opettaa räppäämällä? Tai että historiassa ei tarvitse enää opettaa vuosilukuja? Tai että on ihan ok sanoa "me mennään"? Tekee hyvää päivittää aivoja. Olen muutamassa viikossa oppinut paljon ja odotan innolla syysloman jälkeen alkavia matikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja käsitöitä (sukankutojat valmistautukaa antamaan tukiopetusta!).

Mutta nyt lähden nukkumaan ja palaan tänne hehkuttamaan taas jossain vaiheessa.

Kaunista ja aurinkoista syksyä kaikille, ammennetaan ruskan väreistä energiaa!!

Eka päivä!

Olen nyt orientoitunut. Ihan väsyksiin asti. Maanantaina 31.8. klo 12 ahtauduin yliopiston Porthanian rakennuksen P1-saliin, joka tuli lähes täyteen. Meitä oli yli 400. Enkä tuntenut ketään, kääk. Minulla oli Matti Nykäsen sanoin "creme bonjour" -tunne: tämä on tapahtunut ennenkin. Sitä en pystynyt ymmärtämään, että edellisestä kerrasta oli jo 25 vuotta.

Tilastoja: Helsingin yliopistoon oli tänä vuonna 6000 hakijaa, 600 pääsi sisään. Käyttäytymistieteelliseen pääsi vain 8,6 % hakijoista eli seula oli tiukempi kuin keskimäärin. Peräti 80 prosentilla luokanopeksi opiskelemaan hyväksytyistä on aiempia opintoja; ja vain kourallinen tuli suoraan ylioppilaskirjoituksista. Omassa nk. tutor-ryhmässäni on monella jo entuudestaan jokin tutkinto. Valikoimasta löytyy äidinkielen, kuvaamataidon, käsityön, liikunnan, saksan, uskonnon ym. aineenopettajaa sekä muutama lastentarhanopettaja. Emme siis tunne itseämme kovinkaan fukseiksi. Minä varsinkaan, joka kronologisesti laskien aloitan (15 välivuoden jälkeen) 12. opiskeluvuottani. Ja takana on jo 19 vuotta pankissakin. Älkää laskeko näitä yhteen, pliide!

Oli mielenkiintoista kuunnella hallinnon henkilöitä: opintoasiainpäällikköä, -koordinaattoria, opintoneuvojia ym. Eniten nautin kuitenkin dekaanin puheesta: hänen mielestään me uudet opiskelijat olemme "yliopiston toiminnan edellytys" ja "yliopisto on tehnyt paljon työtä saadakseen opiskelijoiksi juuri teidänlaisianne kansakunnan valovoimaisimpia nuoria" (kröhöm:))! Dekaani kehotti meitä juhlallisin sanakääntein lukemaan muitakin kuin tenttikirjoja ja tutustumaan ihmisiin, jotka ovat "toisenlaisia". Dekaanin ääni oli kuin suoraan putkiradiovuosilta, ajalta ennen televisiota, ja olisin kuunnellut hänen hunajaisia kehujaan vaikka kuinka pitkään.

Mutta lopulta päästimme hänet lähtemään raivoisien aplodien saattelemana.

Lisäksi meille kävivät esittäytymässä erilaisten aine- ym. järjestöjen edustajat. Näitä nuoria oli ihanaa kuunnella; heidän esiintymisensä oli selkeää ja niin hauskaa, että se iski suoraan nauruhermooni. Höröttelin hyväntuulisena koko lopputilaisuuden. Jos ei muu, niin ainakin se tuli selväksi, että kaikilla järjestöihmisillä on järjettömän hauskaa ja että hauskanpito on pääosassa opiskelijan elämässä ja järjestöjen keskeinen tehtävä marginaalisen edunvalvonnan lisäksi. No....tää meni vähän liioittelun puolelle: oikeasti ainejärjestöt ja HYY (ylioppilaskunta) tekevät arvokasta työtä opiskelijan etujen ajamiseksi.

Niin...olen siis orientoitunut hauskanpitoon ja vähän opiskeluunkin eilisen ja tämän päivän aikana. Olen eksynyt laitoksen käytävillä, hikoillut rappusissa (ei nuoriso käytä hissiä!), kävellyt loputtomia ylä- ja alamäkiä ja syönyt yliopistoruokaa, joka maistui täsmälleen samalta kuin 25 sitten. Mitä se mauste oikein on, jota ne laittaa joka ruokaan? Olen myös tutustunut n. 20 uuteen ihmiseen!

Sanat "projekti" ja "määritellä" on mainittu kahden päivän aikana kumpikin tasan kerran. Aivojen työsanastoa tuottava osa on jäänyt pitkälle lomalle!

Iloinen ilmoittautuminen

Opintoihin ilmoittautuminen alkoi netissä tänään klo 8.00. Varauduin olemaan sormi enterillä odottamassa, kun kello tulee 8, mutta toisin kävi. "Internet-yhteyttä ei nyt saada" ja "tee vianmääritys" jne....argh! Yritin kaikki keinot: yritin mennä ilmoittautumissivulle suoraan ja mutkan kautta, suljin selaimen, yritin uudestaan, avasin useamman selaimen...uuuh! Netti vei kyllä voimat totaalisesti ja puudutti takapuolen.

Klo 8.30 pääsin oikealle sivustolle, mutta vielä meni minuutteja, että pääsin ilmoittautumaan ensimmäisellekään kurssille. Klo 8.41 se vihdoin onnistui ja sain ilmoittauduttua biologian didaktiikan perusosan luennoille ja pienryhmään. Puolitoista tuntia ja useita ärräpäitä myöhemmin olin ilmoittautunut myös maantietoon, fysiikkaan, kemiaan, historiaan, uskontoon ja käsitöihin. Wau. Pääsin kaikille haluamilleni kursseille, myös sukankutomisen peruskurssille. Eläköön!

Yliopiston intrassa on hieno oma sähköinen kalenteri, mutta mikä omituisinta: sähköiset kurssi-ilmoittautumiset eivät siirry siihen automaattisesti. Järjen köyhyyttä! Minun pitäisi siis nuo sadat luennot ja kurssit näpytellä yksitellen antiikkisen käyttöliittymän kautta??? In your dreams.

Noh...asensin kotikoneeseen PC Suiten ja siirsin työpuhelimestani työkoneen outlookin kalenteriin jo ennalta syöttämäni opiskelutiedot kotikoneen kalenteriin. Käyhän tämä näinkin. Siinä ei kauan mennyt ja nyt on kaikki tallessa - sähköisesti ja ja kotikoneella siis.

Hauskaa on huomata, että en ole 15 vuodessa taantunut ja jäänyt ajasta jälkeen, vaan kyennyt pysymään näillä tietotekniikan kärryillä ihan kiitettävästi. Feisbukitan ihan yhtä sujuvasti kuin tulevat opiskelijakollegani, ja käytän muitakin hilavitkuttimia. MP3-soitinkin tuossa odottaa lempparimusaa täyteen ladattuna. Digitaalisia kirjoja en sentään lue vielä!

Sisällä

14. heinäkuuta Ruokolahden kirjaston tietokoneella tasan klo 12. Rullaan hiirellä alaspäin eri koulutusohjelmiin hyväksyttyjen nimiä. Omani vilahtaa esiin luokanopettajaopiskelijoiksi hyväksyttyjen listalla ensimmäisenä. Jipii!

Haastattelu

Se tuli: 15.6.2009. Kampesin itseni Mäntsälästä bussilla Viikkiin, uudelle normaalikoululle. Tai koulujättiläiselle. Kyseisessä rakennuksessa voi käydä koulua eskarista lukion loppuun. Mielenkiintoista. Seinille ripustettujen oppilaiden kirjoitusten mukaan heidän koulunsa on tosi kiva ja he viihtyvät siellä mainiosti. Se oli tavallaan helppo uskoa: koulu oli moderni ja tilava. Ja fiksunnäköinen. Siis niin tältä vuosituhannelta!


Olin aikaisessa. Seisoskelin tyhjän panttina aulassa ja ihmettelin valtavaa kukkien määrää. Viherkasviruukuissa oli (oppilaan?) nimi. Joko koulussa nykyisin suoritetaan kursseja kukankastelusta? Mä kyllä tarvitsisin sellaisen.


Miten ihminen voikin olla niin hermostunut. Sisälläni velloi, 90% maailman perhosista lenteli mahassani ja ainakin kaksi sydäntä sykki rinnassa; epätahtiin. Hikoilin. Punastelin. Luulin pyörtyväni. Tajusin, että keski-ikäisessä, pöhöttyneessä kuoressani asuu vieläkin se sama, ujo teini. Kyllä ihmiselämä on aivan liian lyhyt mihinkään todelliseen kehittymiseen!


Vihdoin tuli aika, ja auditorion ovet aukesivat. Vyöryimme sisään akateemisen epätehokkaasti: tasan yksi tyttö tarkasti henkkarit ovella ja laittoi ruksin nimilistaan. Otin oman paikkani ja hengitin syvään: koulua vastapäätä olevasta Alepasta ostamani ja vielä syömätön korvapuusti tuoksui kutsuvasti. Haa! Dopingia!


Joku johtajaihminen piti tervetuliaispuheen ja kertoi pääsykoeuudistuksen tavoitteesta: kympin kilttien tyttöjen lisäksi sisään haluttaisiin myös seiskan kapinallisia poikia. Ikäkään ei olisi pahitteeksi. Kolmen uudistetun kokeen jälkeen sisään pyrkii ja pääsee edelleen nuoria kilttejä tyttöjä, kympin oppilaita. Jotain meni vissiin vikaan. Mutta onneksi minä olen paikalla; ainakin käännän tämänvuotisten pyrkijöiden keski-ikää reilusti ylöspäin :)

Kun kiusallisista yksityiskohdista on selvitty, valumme auditoriosta hermoilemaan koulun käytäville tai pihalle. Itselleni kutsu käy tunnin päästä, joten päätän mennä kahville koulun ruokalaan. Istun yksin pitkässä pöydässä ja tuijotan ulos pienelle, kiviselle pihalle. Toivottavasti se on vain yksi monista; sellainen, jossa ei oikeasti oleskella.

Kun oma aikani joskus kymmenen jälkeen lähestyy, raahaudun toiseen kerrokseen "soluun", jossa lukuvuoden aikana opetetaan ovikylteistä päätellen kieliä. Ehdin juuri istahtaa pitkälle penkille, kun ikäiseni mies tulee ulos luokasta ja kutsuu minua nimeltä. Olen niin hermostunut, että olen vähällä ottaa ruotsinkielisen aineiston alustuksen pohjaksi. Jostain löydän lopulta ääneni ja ymmärrän sittenkin pyytää materiaalin suomeksi. Herre gud!

Istun penkillä, luen tylsän lehtiartikkelin yhteisöllisyyden käsitteestä ja sen väärinkäytöstä ja suosiosta mm. koulujen ampumistapausten jälkeen. Olen samaa mieltä kuin kirjoittaja enkä keksi mitään sanomista. Valitsen jäljellä olevista kahdesta artikkelista sen, jossa siteerataan tutkimusta, jonka mukaan opettajat osaavat heikosti hyödyntää tietotekniikkaa opetuksessaan. Tutkimuksen tuloksista järkyttyneenä teen muutamia muistiinpanoja suttupaperille, kun ovi jo aukeaakin ja kävelen suoraan leijonanluolaan.

Istun ja laitan paperit pulpetille. Vastassani istuu kaksi miestä ja yksi nuori nainen. Kaikki hymyilevät, ovat levollisia ja huokuvat yställisyyttä.

- Ole hyvä, voit aloittaa.

Takellellen äimistelen artikkelissa esiteltyjä tuloksia. Lunttaan suttupaperista, mutta en saa käsialastani selvää. Ranskalaisten viivojen perässä voisi lukea mitä tahansa. Kuukauden kestäneen flunssan jäljiltä käheä ääneni muuttuu variksen raakkumiseksi; jännitys ei helpota asiaa. Yritän kuitenkin muistaa katsoa jokaista haastattelijaa vuorotellen silmiin. Yritän muistaa kertoa omia näkemyksiäni asiasta. Yritän muistaa kertoa omista taidoistani ja aikomuksistani, jos olisin opettaja. Jossain vaiheessa vilkaisen kelloon ja huomaan, että annetusta viidestä minuutista on kulunut jo 4 ja puoli. Lopetan töksähtäen.

- Kiitos. Kertoisitko, miksi haluat opiskella luokanopettajaksi. Mikä sinua motivoi? kysyy ystävällinen, mutta hyvin totinen mies, joka kutsui minut huoneeseen.

Kerron järkisyistä: olen jo koulutukseltani äikän maikka...vähän lisäopintoja ja kelpaisin ala-asteellekin! Minulla on omia lapsia, tyttö tokaluokalla. En halua lopunikääni suunnitella kylmiä järjestelmiä jne. Tunnen, miten poskiani kuumottaa, ne ovat syvän punaiset.

Minua suoraan vastapäätä istuva, hauskannäköinen mies, joka ei vielä ole kysynyt mitään, puhuu vihdoin ja hymyilee aseistariisuvaa hymyään.

- Et ole kuitenkaan toiminut opettajana aiemmin. Mikä sinua kiinnostaa juuri alakoulussa?

Niin no (änkytystä) mä en halua, että kaikki aika menee kurinpitoon. Tai kurinpitoon ja kurinpitoon (lainausmerkkien huitomista). Niin, ja voihan se tulla eteen ala-asteellakin. Siis kurinpito. Tai siis tarkoitan, että alakoululaiseen voi vielä jotenkin herkemmin vaikuttaa. Yläkoululainen on jo elämää nähneempi ja elää ehkä vaikeaa aikaa. Haluaisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että pienen koululaisen koulu- ja elämäntaipaleesta tulee ikimuistoinen ja iloinen, positiivinen elämys (hyvä!).

Haastattelijat nyökyttelevät. En uskalla luulla sen perusteella mitään, vaikka mieli tekisi.

- Olet kuitenkin toiminut esimiehenäkin....kiinnostaisiko sinua toimia rehtorina? (tottakai, mutta herranjestas, kysyykö ne saman kysymyksen noilta bambiinoiltakin, jotka tuolla ulkopuolella odottavat?) - mitä aineita et haluaisi opettaa? (apua...liikuntaa ja käsitöitä, mutta jos on pakko, opetan niitäkin) - Mitä erityistä osaan, mitä haluaisit opettaa, jos voisit valita? (musiikkia, englantia...) - miten perustelisit kolmasluokkalaiselle, miksi hänen täytyy opetella jakokulma? (koska se on taito, jota tarvitsee loppuelämän eikä siihen vaikuta sähkökatkot tai tietokoneen tilttaaminen) - miten aikuisten kouluttaminen poikkeaa mielestäsi lasten opettamisesta? (aikuiset haluavat tietää, mitä he opetuksesta hyötyvät; aikuiset ovat muutosvastarintaisempia)... kysymykset sinkoilevat, 15 minuuttia tuntuu uskomattoman pitkältä, mutta loppuu kuitenkin aikanaan.

- Kiitos. Tämä oli tässä, saat lähteä. Hyvää kesää.

Olen ulkona. Olen hengissä. Ja olen ihan puhki! Koulun vierestä menee bussi keskustaan. Soitan läheisilleni tilannekatsauksen. Jännittävä kesälomapäivä on vasta aluillaan, ja olen jo mahdollisesti ehtinyt muuttaa tulevaisuuttani.

Ei ole totta!

Pääsin kuin pääsinkin kokeesta läpi, enkä edes täpärästi! Meitä hyväksyttiin pääsykokeen toiseen vaiheeseen 390 ja jätimme taaksemme noin tuhat kokeessa käynyttä. Kesäkuun puolivälissä läpäisseet haastatellaan ja vasta sen jälkeen selviää lopullisesti opiskelijoiksi hyväksytyt.

Valmistauduin haastatteluun lähinnä rentoutumalla: oikean käden rannekanavan ahtauma leikattiin toukokuun loppupuolella, joten minulla oli neljä viikkoa aikaa istua kotona ja ajatella. Olin aiemmin ollut vastaavassa haastattelussa 20 vuotta sitten, kun pyrin opettajankoulutuslaitokseen suorittamaan äidinkielen aineenopettajalta vaadittavia didaktisia ja kasvatustieteen opintoja. Se kokemus jäi mieleeni ristiriitaisena: kolme haastattelijaa, joista yhden tehtävä oli olla päätoimisesti vittumainen. Mietin, mahtaako tälläkin kertaa joku heittäytyä vaikeaksi.

Onneksi olen elämäni aikana tavannut monenlaisia ihmisiä; niitäkin joiden kanssa yksinkertaisetkin asiat voivat olla haaste. Tosin kokemus on osoittanut, että tällaisen ihmisen kanssa oppii itsestään ja toisista ihmisistä eniten. Joutuuhan siinä venymään itsekin, ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi!

Haastattattelupäivää odotellessani lueskelin jälleen vinkkejä Pikkupedagogin blogista: minkälaisiin kysymyksiin kannattaa varautua ja miten ei kannata vastata. Muita blogin lukijoita tuntui huolettavan myös 5 minuutin alustuksen tekeminen annetusta artikkelista. Pikkupedagogin mukaan haastattelijat haluavat kuulla alustuksessa myös kokelaan omia ajatuksia, ei pelkästään artikkelin referointia. Onneksi sentään tänä vuonna haastatteluun ei sisältyne kuvitteellisen oppitunnin pitoa; se olisi kauhistuttanut minua eniten! Tulevaa opettajaa....?

Haastattelua edeltävinä päivinä kirkastin itselleni vastauksen mielestäni tärkeimpään kysymykseen:

- miksi haluan luokanopettajaksi?

Näin sieluni silmin luettelon perusteluista alkaen iästä ("viimeinen hetki") ja vaihtelunhalusta ("19 vuotta pankissa melkein samassa hommassa") päättyen etiikkaan ("ihmislapsen opettaminen on eettisesti arvokkaampaa kuin järjestelmien suunnittelu") ja jaksamiseen ("kaikkea ei voi mitata rahassa").

Kesäkuun 15. päivänä suunnistin Viikin normaalikouluun eettiset arvot päällimmäisenä mielessä.

Kokeessa

13. toukokuuta 2009 tungeksin muiden kokelaiden kanssa suuren luentosalin ovista sisään. Oven narinaa ja salin tuoksua myöten kaikki oli säilynyt ennallaan kesästä 1984. Perinteen vuoksi laitoin laukkunikin ikkunalaudalle samaan kohtaan kuin 25 vuotta sitten. Kynä, kumi, vesipullo ja ajokortti mukanani etsin itselleni paikan ja ryhdyin vain ihan reilusti jännittämään.

Vuodet eivät ole valmistelleet tällaisiin tilanteisiin. Pankkitöissä hankittu esiintymiskokemus ja asiantuntemus eivät nyt auta. Voisin kertoa eu-maksuasetuksen 2560/2001 sisällön lähes sanasta sanaan ja pitää pitkällisen (ja pitkästyttävän) esitelmän SEPA-maksun ihmeellisyyksistä, mutta mitään hyötyä siitä ei olisi luokanopettajan pääsykokeen monivalintatehtävissä. 43 vuotias ja kädet hikoavat kuin hetkeä ennen ylioppilaskirjoitusten alkua...sydänkin läpättää miten sattuu; ei tehoa nyt betasalpaajakaan.

Kun koe sitten lopulta alkaa, se on hankala ja osin vaikea. En muistanutkaan, miten armotonta yliopistoväki on: kokeessa on monenlaisia monivalintoja, hämääviä kompia ja oikein inhottavia kysymyksiä aiheista, joita en muista nähneeni koko kirjassa. Ja siitäkin kysytään: "valitse seuraavista vaihtoehdoista: "oikein", "väärin", "asia ei selviä koemateriaalista".......niinpä! Vailla järkeä olevista väittämistä jäi mieleeni seuraava (mukaeltu): "nuoren kotona pyöriminen on spiraalia kehitystä". Mitäköhän, jos jotain, uskoisit tämän tarkoittavan?

Koeaikani kuluu viimeiseen sekuntiin asti tehtävien kimpussa. Tunnit vilahtavat ohi kuin varkain, ja oloni on hutera, mikä minusta on paljon sanottu. "Vaikea, tuskin pääsen, mutta olenpahan kokemusta rikkaampi", ovat ensitunnelmani, jotka tekstaan niille harvoille, jotka jotain tästä ponnistelusta tietävät. Nyt pitäisi vain odottaa kaksi viikkoa, kun tulokset tärähtävät tiedekunnan nettisivulle. Jossain sentään on edistytty: tulokset julkaistaan netissä tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä. Siihen asti vain odotellaan.

VAKAVAsti ottaen...miten kaikki alkoi?

Viime tammikuussa julistin kovaan ääneen: "en opiskele ikinä enää mitään!" Kammoksuin ajatustakin siitä, että joutuisin nuokkumaan luennoilla talvipakkasilla...Kirkkokadun kylmien kiviseinäisten salien muisto 90-luvulta oli vieläkin tuoreena mielessä.

Helmikuussa jututin junassa tuttavaa, joka opiskeli ekaa vuotta luokanopettajaksi. Hänen innostuksensa tarttui ja maaliskuussa huomasin laittavani hakupaperit yliopistoon. Ei - tosiaan - ikinä enää...

Huhtikuussa luin pääsykoekirjaa junassa työmatkat mennen tullen, kotona ruokapöydässä, lapsille iltasatuna (no...myönnän, tässä vähän liioittelen, mikä on helmasyntini) jne. Kävin lukemassa Pikkupedagogin blogia, jossa muut kaltaiseni (tosin 20 vuotta nuoremmat) keskustelivat paljonko pääsykokeisiin pitää lukea läpi päästäkseen. Suositukset vaihtelivat täysipäiväisestä n. kolmeen tuntiin päivässä.

En siis ollut kovin toiveikas, kun pystyin käyttämään opiskeluun vain 2 x puoli tuntia arkipäivisin ja jokusen tunnin viikonloppuisin. Halusin kuitenkin uskoa ja luottaa siihen, että yli 40 vuotta elämää nähneenä "minulla on kokemusta ja näkemystä ja olenhan opiskellut asioita aiemminkin", kuten ystävätär asian ilmaisi. Ohuenläntä artikkelikokoelma myös huijasi ensin lukijaansa...muutama artikkeli aivan ymmärrettävistä ja kiinnostavista aiheista, onnistuminen on väistämätöntä!

Viikot kuluivat ja pääsykoe läheni. Luettuani kirjan 2 kertaa kunnolla, tehtyäni siitä referaatin ja luettuani sen nelisen kertaa olin vakuuttunut, etten voi koskaan päästä kokeesta läpi. Artikkelit vaikeutuivat jokaisella lukukerralla. Kasvatustieteen ammattisanasto ei pysynyt päässä millään, suuntaukset menivät sekaisin, kuka teki mitä jäi hämäräksi. Kiitos Pikkupedagogin blogissaan tekemien mallikysymysten pääsin jyvälle, minkälaista osaamista minulta mahdollisesti kokeessa kaivattaisiin. Odotettavissa olisi myös kompakysymyksiä, joten tarkkana pitäisi olla.

Vakavasti ottaen, jännitin VAKAVA-koetta niin, että hikoilin ja punastelin, kun astelin elämäni toisen kerran pääsykokeeseen Helsinkin Yliopiston suureen luentosaliin Floran päivänä 2009.